Suzuki 80

Mönkijän testauksen tulos: OSTAN!!!

Toinen kerta toden sanoi tällä kertaa. Kyse siis mönkijästä. Suzuki 80 on ihan omaa luokkaansa verrattuna aikaisempaan huteraan kulkupeliin. Kaksi treeniä olen nyt sillä ajanut ja olen huippu tyytyväinen. Ensimmäinen treeni tosin soitti, että kypärä olisi ihan varteenotettava varustus myös tällä pikkumönkijällä. Mäkimaan Annen kanssa suunnistettiin perjantaiaamuna maastoon ja sain ensimmäisen kunnon tuntuman uuteen mönkijään. Vanhalla ei olisi ollut mitään asiaa sellaiselle pohjalle. Metsätiellä oli paikoin hyvinkin vahvat urat ja kulku meni paikoin kallellaan. Pohja oli kivinen ja pomppuinen. Siinä ei paljon vesilätäköitä mönkkärillä väistelty, vaan ohjauskahvaa puristaen menin kieli keskellä suuta siitä missä satuin olemaan. Kivikkoisessa alamäessä jarru soi. Onneksi koirat ymmärtää myös "rauha"-sanan merkityksen eikä silloin kisko ihan sata lasissa. Loppuosa 4km:n lenkistä oli selkeämpää pohjaa ja pääsin nauttimaan menosta. Anne tuli kikkarilla (!) perässä. En ymmärrä miten se selvisi. Välillä takaa kuului vain "auts", kun kivet raapivat astinlaudan pohjaa. Koirat -Lumi mukaan lukien- tekivät hyvin töitä ja jaksoivat. Mitään suuria mäkiä ei matkalla ollut. Anne Aslan kanssa takana toi varmasti lisätsemppiä. Olin ihan fiiliksissä lenkin jälkeen, vaikka kaikki paikat olivat ravassa. Keskinopeus oli 9.4km/h.

Seuraavana aamuna menin kovalle tasaiselle tiepohjalle tekemään ensimmäistä vähän reippaampaa treeniä. Olin oikein tyytyväinen siihenkin. 3.5km 19.5km/h parin lyhyen tauon kera. Huomenna sunnuntaina on luidensulatus- ja pitkäännukkumispäivä ja maanantaiaamuna taas mönkijä liikahtaa, jos sää sallii.

Iloiset köpöttäjät lähimetsässä

Perjantain talkoovuorokin sujui lopulta hyvin. Osa agiseuramme maksuista suoritetaan Tuuloksen Kapakanmäellä tanssiväen autoja ohjaten (1 vuoro/koira). Huolta aiheutti tällä kertaa se pysyvätkö koirat hiljaa sen ajan kun olen poissa. Erityisesti jos siili tai supikoira päättää ajoittaa vierailunsa juuri tuohon yöhön. Päädyin ottamaan Sällin matkaani. Muut jäivät kotiin. Ihana naapurini lupasi tarvittaessa komentaa niitä purkin avustuksella, jos ne alkaa elämöimään. Melko helpottunein mielin vietin illan ja yön keltaisissa liiveissä. Koirat ovat tottuneet jonkunmoiseen aktiivisuuteen illasta. Aikaistin kaikkia normaaleja rutiineita muutamalla tunnilla. Ihan hiljaista oli naapurin mukaan ollut kotosalla ja metsän eläimet pysyneet poissa. Iltapuuhastelunsa koirat olivat näköjään toteuttaneet kaivamalla tarhaan valtava kuopan. 

Sälli vietti aikansa autossa ja pääsi illan hämärtyessä toimittamaan myös vartiokoiran virkaa, jossa se oli ilmeisen uskottava -jo ulkonäkönsäkin puolesta. Puikkelehdin illan pimentyessä autojen välissä ja samalla kertailin Sällille suuntia. "Vasen", sanoin ja Sälli kääntyi. Samassa huomasin, että pariskunta istui asuntoautonsa edessä. Hämmentyneellä äänellä he kysyivät: "Onko se ihan oikea vartiokoira??" "Kyllä se on", vastasin -sinä iltana se oli ihan totta, olkoonkin että se oli sen ensimmäinen virkatoimitus. Eihän koira, joka osaa käskystä kääntyä vasemmalle voi olla muuta kuin koulutettu ammattilainen ;)

Sälli vartiotehtävissä

Ja taas syödään... Tällä kertaa vasikkaa. Kuvissa se on vielä tuoretta. En kuitenkaan antanut koirien syödä kaikkea kerralla. Sitten tulikin vetopäiviä jms. Vajaan viikon kuluttua samat ruhon osat olivat toukkien ja kärpästen mureuttamia ja koirat saivat oivallisen vastustuskyvynkohotusateriansa.

Ihan oman otsikkonsa ansaitsee väline, joka on nostanut statukseni ihan oikeaksi rekikoiraihmiseksi -eikä se ole mönkijä. Seuraavaksi siitä kuvien kera.