Hännän asennot. Surkun mutkalla ja Lumin korkeuksissa, kuin maailmanomistajalla

Agissa meitä laitettiin ruotuun. Koiran kanssa ei neuvotella. Koiraa ei pyydetä, sitä käsketään. Lähtökohta on, että yksi käsky riittää ja jos niin ei käy, seuraa pakote tai ainakin ehdottoman vaativa viimeinen käsky. Koira ei ominpäin tee MITÄÄN radalla. Ei lähde hetkeksikään nuuskimaan ympäristöä jne.
Nälkä on hyvä motivaattori. Samoin se, jos on ollut tylsää muuten. Oikein hyvät rasvaiset pekoniviipaleet voivat olla hyväksi avuksi esim. kontaktille pysähtymisessä. Ohjaaja saa myös huskyn motivoimiseksi radalla olla itse täysillä mukana koko ajan.
Ilmeisesti Lumin motivaatio ei ole ollut lähelläkään toivottavaa. Itse en tuota asiaa ole osannut huomata.

Kaikki liika vapaus muutenkin pois. Mitä enemmän koira saa puuhailla omiaan on se pois hallinnasta ja mielenkiinnosta yhteiseen tekemiseen. Kun koirat leikkii minä päätän koska se loppuu tai saako se edes alkaa.  Lenkillä koiran tehtävä on pitää yhteyttä omistajaan -ei minun huolehtia siitä, että koira pysyy mukana. Jatkuva kutsuminen syö johtajuutta. Paljon käännöksiä, suunnanvaihtoja, katoamisia, yllättäen namin löytymisiä, silloin kun toinen koira on jäänyt kauemmas tutkimaan jotain. Ja itse olen kuin koirat olisivat ilmaa. Jätän niiden tehtäväksi kontaktin pitämisen. Toki kutsun tai kiellän jos siihen on tarvetta, mutten lähtökohtaisesti ole se joka hoitaa yhteyden ja huolehtii, että muut seuraa.

Niinpä aloitettiin heti perjantaina tuo tehostettu toiminta käskyissä ja ulkoilussa. Aamulenkin teemme paljolti metsässä ja se on minulle ollut hyvin tärkeää.
Lähdettiin normaalille metsälenkille, mutta tavallisuudesta poiketen en kulkenutkaan aina polkua pitkin, vaan aina kun koirat menivät kauemmas mitä halusin -sen sijaan että olisin kutsunut tai kieltänyt- käännyin yllättäen umpimetsään mitään sanomatta. Heti oli kaksi kuonoa perässä. Saatoin tiputella nameja silloin tällöin jalkoihin kun toinen meni kauempana, kuitenkin niin, että huolehdin, että se huomaa mistä jäi paitsi. Sieltä se sitten tulikin juoksujalkaa toteamaan, että: "Hemmetti kaikki on jo mennyt", vain hajut jäljellä. Saatoin myös painella nakinpaloja puuhun jne. Koirat piti kivasti yhteyttä. Jopa kun ne intoutuiovat keskenään leikkimään -ennenkuin ehdin edes ajatella sen lopettamista- ne olivat jo pysähtyneet kuin yhteisestä käskystä ja katsoivat minua, kuin odottaen jatkotoimintaohjeita.
Surku on se joka tarkemmin pitää yhteyttä. 

Päivällä kylillä kulkiessamme olen alkanut opettaa koirille, mitä "lähellä"- käsky tarkoittaa. Sananmukaisesti sitä, että pysytään niin lähellä kuin oltaisiin hihnassa. Ehkä lumisilla poluilla kuvaavampi käsky olisi ollut "juna". Sitä kun mennään junassa kaikki perätysten. Kun sanon "vapaa", se tarkoittaa, että saa irrota kauemmaskin tai vaikka leikkiä. Aika hyvin nuo tuntuu hoksanneen asian jo heti alkuunsa ja kävelee kiltisti perässä tai ihan lähellä. Vapaa käskystä ne ei ole ihan varmoja ja jäävätkin usein "varmuuden vuoksi", vielä kulkemaan ihan lähellä. Toinen mahdollisuus olisi kytkeä ne aina kiinni, mutta on helpompaa olla puljaamatta hihnojen kanssa, jos se toimii myös näin. Tietenkin asuinalueella ja kävelytiellä kuljetaan hihnassa.

Käskyihin olen kiinnittänyt myös huomioita, etteivät ne olisi pyyntöjä, vaan edellyttäisivät reagointia heti. Tämä on asia josta Kiti minulle huomautti jo kesällä ja nyt olen taas luisunut samaan.
Myös purkkia olen ottanut taas pari kertaa avuksi, kun koirien ohitusten jälkeen Surku kaartaa koiran perään. Sitä ei ole tarvinnut tehdä kuin kaksi kertaa ja heti on tullut Surkulle selväksi, että tässä tilanteessa ei oikeasti kannata yrittää mitään.
Purkki kolahtaa samaan aikaan kiellon kanssa. Itse miellän purkin ikään kuin koiran hampaiksi. Niin kuin Tomi sanoi, meillä ihmisillä on toivottoman tylsät hampaat ja olemme toivottoman hitaita.
Kun koiran ymmärtävällä tavalla koiralle on tehty selväksi mitä haluaa se rentoutuu ja hyväksyy tilanteen. Purkin kanssa ongelmani on ollut lähinnä se, etten ole sitä kehdannut käyttää vierasta koiraa ohitettaessa. No enpä ole tuohon vielä kuollut. Sen sijaan eilen yksi koirakko totesi -hätkähtäessään purkin kolausta ja nähdessään miten Surku heti asettui- että tuollaista mekin oltaisiin tarvittu.

Tärkeitä ohjeita ja huomioita. Silti ei ole ihan mutkatonta ottaa niitä vastaan, vaikkei se enää maailmanloppu olekaan. Tunne mikä seuraa on, että "olen epäonnistunut ja vielä hölmö, kun en ole sitä tajunnut, ollaan tehty asiat ihan päin p...., "  Ja silloin menetän sen tärkeän tiedon ja viisauden, joka niihin sisältyy.
Todellisuus- minkä kyllä ymmärrän heti kohta- on että minulla on etuoikeus saada ohjeita parhaalta tuntemaltani koiran käyttäytymisen tuntijalta. Ja se tärkein, että ihmiset oikeasti käyttää aikaa meihin ja meidän ohjeistamiseen, että asiat sujuisivat paremmin ja yhä enemmän sillä tavalla mitä toivon. Eihän siitä voi olla kuin kiitollinen.
Ja sitä olenkin tällä hetkellä -kiitollinen. Kun  nyt kolme päivää ollaan menty noiden neuvojen mukaan, niin tulokset näkyy. Koirat ovat helpommin käskyn alla, pitävät enemmän oma-aloitteisesti yhteyttä.
Taas askeleen verran pidemmällä matkalla oikeaan suuntaan. 

Eliaksen kokkailut ovat vastustamatonta seurattavaa. Lattialle kun ropisee lähes yhtä paljon tavara kuin pataankin.

Jos koirat tulee seurailemaan keittiötouhuja, olen toisinaan kun en niitä huomaisikaan ja toisinaan lähetän ne katseella pois. Ei tarvita kuin tuijotus ja vähän etukumara asento, niin kahdeksan tassua hiipii omiin oloihinsa

 

Pikkumies kahden silmäparin alla