Vuosi koiraelämää

2.2.2012

Tästä se alkaa, yhteinen matka

Tasan vuosi on nyt kulunut siitä kun Lumppari muutti meille 8vk vauvana.
Aikamoinen elämänmuutos.
Kaikkein vaikeinta oli kuitenkin aika ennen Lumin saapumista ja päätöksen teko. Ottaako koira, olenko valmis, haluanko sitä ja voinko olla varma, että olen tyytyväinen päätökseen kaikissa tilanteissa???
 No voin nyt vuoden jälkeen kertoa, etten todellakaan ole. On ollut monia tilanteita, joissa olisin voinut kuristaa tuon valkoisen pitkäsäären. Jäniksiä on jahdattu, vieraan ihmisen autoon hypätty toisen koiran kanssa lapsen viereen, kylillä on juostu koko aamuyö ja aamu liikenteen seassa... vain muutamaia mainitakseni
Olinko valmis? No en sinne päinkään, enkä vieläkään ole. Ei sellaiseen voi valmistautua mistä ei ole omaa kokemusta. Ja se on hyvä se.

 Tekosyitä ei tarvitse vaivautua edes miettimään miksi tänään ei ole hyvä päivä lenkkeillä. Yhteiset pelireissut ovat jääneet ja töistä kiiruhdetaan suoraan kotiin.
Ja tuo perhanan valkoinen on opettanut minut kohtaamaan niitä varjoisia puolia itsestä, joita mieluummin arvostelisi vain muissa.
Se on saanut minut hymyilemään, ihailemaan, itkemään, nauramaan, vihaamaan, rakastamaan, pelkäämään, ärsyyntymään, luottamaan -ja saa edelleen.

Oikeasti olen saanut paljon ja vieläkin enemmän.

Ja vielä bonuksena: Koskaan ei ole yksinäistä kotona. Olen saanut monia hyviä ystäviä muista koiranomistajista.

Tarkoitus oli tehdä tästä blogista vuoden mittainen päiväkirja, jossa kerron ja jaan kokemuksiani pennun kanssa -hyviä ja huonoja. Nyt vuosi on takana ja tulevaisuudesta en tiedä, mutta ainakin huomenna teen vielä yhden päivityksen; saatiin nimittäin reki ja testataan se huomenna jäällä.

 Ja 8kk Lumin tulosta saapui Surku.
Enää olisi vaikeaa kuvitellakaan vain yhtä koiraa tai se tuntuisi melkein eläinrääkkäykseltä. Niin hitsautuneita toisiinsa on sisaruksista tullut. Vaikka Surkun saapumisen jälkeen ei enää olekaan itsestäänselvyys, että kotona kaikki on juuri sillä paikalla kun töihin lähtiessä, niin se on mitätön juttu.

Siinä missä Lumi on vähän vakavampi ja vanhemman oloinen, niin Surku on ikuinen pikkupoika, jonka sydämessä asuu vilpitön ilo.

Oksasilppurit minulla on omasta takaa.

 

 

Peräkanaa

Kerrankin kamera lenkillä. Sain yhdellä kädellä ohjaustangosta kiinni pitäen napattua muutaman kuvan ylämäessä...

 Ostin lukkoja ja köyttä ja väsäsin niistä uudet vetoköydet, niin, että koirat vetää peräkkäin.
Sunnuntaina testattiin ekan kerran ja aika hyvin meni mitoitus kohdilleen. Vähän lyhennystä tiedossa, ettei Surku kulje niin kaukana edessä. Alkuun olivat vähän ihmeissään, etenkin Surku jolle pamahti aika kova tehtävä johtaa yksin ja tavallista kauempana.
Kylillä jos mennään ja käännösiä on paljon, niin vanha parisysteemi on turvallisempi, etenkin käännökset eivät ole vielä satavarmoja ja hidastaminen ei aina toimi.
Kun päästiin suoralle alkoi kulkea upeasti. Lumi piti koko matkan liinat kireällä ja oikeasti veti. Mentiin yhteensä 8km lähes tasaista suoraa kävelytietä. Meidän maastot on helppoja ja siloteltuja, mutta pääasia, että matka taittuu ja on kivaa. Ja kun kikkari on toistaiseksi ainoa menopeli, niin vaihtoehtoja ei ole kovin  montaa.
Tänään sama juttu kirkon suuntaan ja muistinpa ottaa oikein kamerankin mukaan.

 

 

 

 Lauantaina lähdettiin Lumin kanssa kahden pikku iltalenkille. Ulko-oven ikkunoista näkyi Surku seuraavan meidän lähtöä. Takaisin tullessa kuului Surkun itku ulos asti. Se hiljeni heti kun kuuli, että tultiin pihaan. Ei taida poika vielä luottaa, että tytöt pärjää kaksin kylillä tai se itse ilman laumaansa. Iltapissalla pihassa päästin Surkun ensin sisään ja käytiin Lumin kanssa pikku kierros. Surku ei ilmeisesti osannut aavistaa, että lähdetään pois pihasta erikoiseen aikaan ja makasi ihan rauhassa sisällä.

Päivärutiinit ovat tällä hetkellä seuraavat:
Aamulenkille 5.30 . Aikaa vierähtää 1 1/2-2h. Metsässä ja kanavalla suurimmaksi osaksi aamusella. Iltapäivällä käydään usein vetolenkillä tai sitten muuten vain vähän juoksentelemassa ja kyliä koluamassa.
Illalla suurimmaksi osaksi hihnassa kylillä.  Koitetaan löytää mahdollisimman monta koiraa ohituksia varten, mutta aika hiljaista on
Työpäivien aikana on ollut viime aikoina rauhallista. Luulen, että lepäilevät suurimmaksi osaksi.
Aamusta käydään vetämässä usein viikonloppuisin, mutta viikolla en tohdi, kun ruuan ja juomisen jälkeen saattaa hätä yllättää herkemmin.

Vieraita kylässä. Koirat siirtyneet ovelle pitämään vahtia =)

Tutkimusmatkailija

Unten mailla

Väinö ja Surku

Elias tulee tarkistamaan onko pikkuveli hereillä

Oltiin avustamassa paikallista ongelmakoirakoulua ohitustilanteissa ja saamassa samalla Surkulle kokemusta oikein provosoivan koiran ohituksesta. Hyvin meni Surku ohi pelkällä kiellolla.
Lumi oli vuorossa seuraavaksi. Paikka oli sille huono, kun se pelkää ennestään siellä asuvaa tanskandoggia. Lumi yritti vetää paikalta pois matalana ja häntä alhaalla. Kielsin sitä normaalisti hihnan kiristämisestä. Olin mielestäni rauhallinen. Oltiin tilanteessa jonkin aikaa. Lumi hieman rentoutui loppua kohden muttei kuitenkaan niin paljon, että olisi kyennyt syömään nakinpalaa.
Jossain kohti se haki turvaa minusta. Lumi kulki ihan matalana häntä alhaalla, mutta korvat ja katse saattoivat olla hetkittäin eteenpäin, vaikka häntä ja muu asento kieli vaarattomuutta. Jos se olisi ollut irti, se olisi saattanut juosta kotiin. Täytyy seuraavalla kerralla Lumin kanssa ottaa harjoitukset eri paikassa, normaalin kävelyn yhteydessä.

Koirahoitolassa

Tänään oli 12 tuntinen työpäivä, johon sisältyi opetusalan koulutusmessut Helsingissä.
Vein koirat aamulla Koulutuskeskus Salpauksen koirahoitolaan; näin Vääksyläisille tutummin maatalousoppilaitokseen kirkolle. Paikka on sama jossa käytiin viime lauantaina mätsärissä.

Aamulla siis kamat reppuun ja koirat valjaisiin ja kikkarilla 6km kirkolle. Kokemus oli kaikinpuolin positiivinen. Tilat ovat toimivat. Sisällä oli kahden koiran "tarha", jossa kummallekin oma makuupaikka ja vesikippo. Kaikista sisätarhoista on mahdollista kulkea luukun kautta tilavaan ulkotarhaan. Koska paikalla ei ollut Lumin ja Surkun lisäksi, kuin kaksi mäyräkoiraa (jotka viettivät kai aikansa sisällä), oli minun kaksikolla koko ajan vapaa kulku ulkotarhaan. Ja mikä sen jännempää kuin seurailla sieltä aikansa kuluksi hevosten liikehdintää omassa aitauksessaan. Koska tultiin ajoissa paikalle käytiin vielä pikku kierros koirien ja kahden hoitajaopiskelijan kanssa oppilaitoksen ympäristössä. Ihania uusia tuoksuja joka paikka tulvillaan ja kaiken kruunasi hevosen lanta =)

Koirat olivat kuin kotonaan ja jätin ne sen kummemmitta seremonioitta hyvillä mielin.
Työkaverini otti minut tienposkesta kyytiin ja vietettiin pitkä päivä rattoisassa seurassa.
Illalla koiria hakemaan. Kaikki oli mennyt mainiosti. Olin varoitellut, että Surku saattaa esitellä äänijänteitään, mistä ei kannata huolestua, mutta Lumi on ihan hiljainen. Niin siinä sitten oli käynyt, että Surku ei ollut päästänyt ääntäkään, mitä taas Lumi oli loppuajasta vähän tehnyt.
Kaksi kertaa päivän aikana opiskelijat olivat lenkittäneet koiria. Pahoittelivat, että Lumi oli löytänyt jonkun hyvän hajun missä kieriskellä. Minulla on yksi ja sama jos kierivät hajuissa. Joskus saatan sen kieltää, mutta usein annan niiden toteuttaa itseään =)
Hellyyttä, huomiota ja lepertelyä saivat roppakaupalla päivän aikana. Tuntui varmaan sivusta katsoen kylmäkiskoiselle minun suhtautumiseni koiriin jälleennäkemishetkellä, kun en huomioinut niitä lainkaan ennen kuin itse kutsuin ne hetken päästä luokse. Se oli kuitenkin kaikkea muuta.
Kaikki olivat erittäin ystävällisiä ja hoitivat työnsä sydämellä ja parhaan tietonsa mukaan. Hinatkin oli varsin kohtuullinen. Tosin inhimillisen erehdyksen vuoksi minulle ilmoitettiin vahingossa halvempi hinta. Normaalisti 12h hoitojakso maksaisi 13e/koira. Samat kaksi opiskelijaa vastasivat koirista koko 12 tuntisen jakson ohjaajan valvonnassa. Saatiin mukaan vielä virallinen paperi, jossa olivat lenkitysajat ja jopa tiedot koska koirat olivat pisanneet ja kakanneet.

Oli aika lähteä kotimatkalle. Juotin koirat pihalla ja valjastin kikkarin eteen ja taas menoksi. Nyt kotona makaa uusista kokemuksista rättiväsyneinä kaksi nelijalkaista ja yksi kaksijalkainen.

Tämänhetkinen tilanne. Jälleen kotona.

Valitettavasti kameraa ei ollut  mukana hoitolassa, joten yhtään kuvaa ei ole siltä reissulta. Alla kuitenkin muutama otos kotipihalta.

-  I love you. - I love you too

mätsäri!

Siis kyllä, otsikko on ihan oikein. Me oltiin mätsärissä! Aamulenkin aikaan en vielä tiennyt asiasta tuon taivaallista. Satuin sitten vilkaisemaan facebookista Kirsin päivitystä ja kävin vilkaisemassa missä tuo tapahtuma on. Asikkalassa, kirkonkylällä!

Valkoinen paimenkoira ja susi. Siinä meidän koirien rodut =)

 

 

 

Odottelua

Hmm... reilu tunti aikaa ilmoittautumisen päättymiseen. Jos vielä kirjastossakäynnin jälkeen ehdin, niin miksikäs ei. Autoa ei ole, mutta onhan kaksi huskya. Mukaan eväät ja juotot ja ehkä vähän lyhyempi hihnakin olisi hyvä ja rokotustodistukset ja nakit. Ai niin ja harjakin, kun kerran ihan näyttelyyn; saa edes suurimmat valjaan kuvat turkista pois.
Koirat kikkarin eteen ja kirkolle (suurimmat mäet alusta mentiin hihnassa potkutellen, kun nuo jarrut on edelleen jäässä) vetomatkaa mennessä kertyi ehkä n. 4-5km. Meno oli väliin ihan kiitettävän vauhdikasta ja sitten taas hetki vähän iisimmin.
Paikalla oli paljon väkeä. Huomasin harjan unohtuneen, mutta taskusta löytyi oma kampa. Tosin ei nuo siitä paljonkaan kaunistuneet, kun ovat sitä jo valmiiksi =) Hetki meni ennenkuin löydettiin ilmoittautuminen. Onneksi paikalla oli kaksi ihanaa tyttöstä, jotka auttoivat koirien pidossa. Ilmoittautuminen oli juuri päättynyt, mutta saatiin vielä numerot ja viimeiset vuorot.

Paljon rapsuttelijoita oli tarjolla, tosin niitä ei aina edes huomattu, kun oli niin paljon muuta hajua ja katsottavaa.

 Sitten odottelemaan ja seuraamaan muiden menoa. Ilmoittautmisen yhetydessä sain pikaiset neuvot Kirsiltä miten kehässä toimitaan. Minulla kun ei ole asiasta tuon taivaallisen tietoa. Olen nähnyt vain kuvia näyttelystä. Jalassa oli isän isot lämminvuorikumisaappaat ja tietenkin kunnon toppavaatteet. Olipa hauska kokemus. Minulla ei ollut asioista mitään tajua eikä siis mitään paineita. Olin paikalla vain kokemuksen ja hauskan tapahtuman vuoksi. Koirilla ei myöskään mitään tietoa miten kehässä ollaan saatikka, että oltaisiin harjoiteltu seisomista tms.
Ikää oli juuri sen kuukauden yli pentusarjan 1v 1kk.

Onpa jännä paikka ja paljon seurattavaa.

Hevosen lanta oli ihan ykköstä. Tosin sen syöminen kielsin ihan vain ajatellen tuomaria, joka kohta kurkkaa suuhun...

Taisin juottaa koiria ajon jälkeen vähän liikaa, kun Surku pääsi lorauttamaan maneesilla, vaikka pissasi aina kun käytin ulkona. Kehässäkin juostessa lirautti...
 Koirat käyttäytyi hyvin ja totteli kieltoa, eivätkä menneet tekemään sen lähempää tuttavuutta. Toki olivat alkuun ihan kierroksille, kun oli niin paljon ihmisiä ja koiria.

Lumi oli ensin vuorossa ja seurasi ja juoksi hienosti. Seisominen oli sellaista sinnepäin nakilla imuttamista, kun meinaa muuten istua tai maata. Saatiin punainen nauha.
Minulla ei ollut mitään tietoa kumpi on parempi sininen vai punainen. No selvisihän se, että punainen.
Surku huusi Lumin vuoron ajan kehän reunalla. Tytöt jotka pitelivät sitä sanoivat, että meinasi sydän särkyä. Kerroin heille, ettei huutoon kannata reagoida, vaan antaa sen huutaa. Sillä ei ole oikeasti mitään hätää, se näkee meidät koko ajan ja haluaisi lauman mukaan. Jos sitä surkuttelee, niin se vain lisää sen huolta.
Fiksut tytöt ymmärsivät asian.

Surkun vuoro oli heti Lumin jälkeen. Surku hyöri ja pyöri ja juostessa hypähteli (se on aina niin iloinen) ja pissasi kehää kiertäessä vauhdissa... Kirsin tutkiessa sitä se painautui tapansa mukaan maahan.
Niin pääsi Surku mutkahäntäkin oikein kehään. Saatiin sininen nauha =).

Lopuksi kaikki siniset palasivat kehään, eli me Surkun kanssa. Sieltä meidät käteltiin ulos ja oli punaisten ja Lumin vuoro. Saatiin myös kättelyt. Oli aika kiittää tyttöjä, jotka pitivät aina toista koiraa minun ollessa kehässä ja lähteä kotimatkalle.

 

 

 

 Takaisin tultiin koko matka vetäen n. 6km. Mäissä auttelin potkuttelemalla, mutta hyvin vauhtia riitti vielä lopussakin. Lumi taas välillä juoksi vain mukana ja intoutui taas sitten kirimään. Tuli myös todistettua, että Lumi osaa kakata vauhdissa pysähtymättä kun tosipaikka tulee.

Olipa mukava päivä!
Ei me mitään näyttelykärpästä saatu, mutta jos jotain täälläpäin koirille järjestetään, niin toki ollaan mukana saamassa kokemusta.
 Tällä hetkellä kaksi väsynyttä koiraa vetää sikeitä ja tulet humisee uuneissa. Tästä on hyvä alkaa lauantai-illan vietto.

k-18

Pitkän kokouspäivän lopputulos. Toinen asianosainen katsoi parhaaksi poistua kuvasta. Näyttää vähän hurjemmalta kuin onkaan. Suurin osa on tyhjennetystä pahvinkeräys astiasta. Useimmiten paikat ovat suht koht mallillaan. Jotain pientä touhuilun todistetta lukuunottamatta.

Kuva ja sen tapahtumat eivät liity mitenkään seuraavan. Noista en paljon jaksa murheita ottaa.

Eilisen tunnelmat ihan livenä sensuroimatta heti tilanteen jälkeen. Tällaisia ajatuksia sitä hetkittäin tulee:

"Musta ei ole tähän. Siis kasvattamaan kahta koiraa tai edes yhtä. Asiat menee vain koko ajan perseelleen. Ja ihan oikeasti yritän ja joku ei vaan toimi -ehkä se on juuri se... Ihan sama vaikka välillä vieraatkin ihmiset tulee sanomaan kuinka hyvin koirat käyttäytyy. Mutta se on vain kolikon yksi puoli. Sitten on se toinen missä ne testaa ja jossa asiat ei ole kohdillaan.
Lumi on nöyrtynyt ja sen häntä on usein jo alhaalla minun luona. Mutta mitä helvetin väliä vaikka se toimisi kuinka nöyrästi, jos se joskus tekee mitä tahtoo. Kaksi kertaa ne on jäällä lähtenyt omille teilleen. Ekalla kerralla Lumi löytyi (hämärässä) avannon reunalta syömässä pilkkiahvenia. Toisella kertaa ne vain juoksi päätä pahkaa pitkin jäätä ja pomppi rannoilla eikä välittänyt tuon taivaallista missä olen ja mitä sanon. Niillä vaikutti olevan huisin kivaa. Häätöhän siitä tuli kummallakin kertaa. Toisella kertaa alkoi mennä jo usko. Saatanan koirat. Toimii ihan hyvin ja vois pitää vapaana kotipuolessa vaikka kävelyteillä jos kehtais ja sitten yhtäkkiä ei toimi lainkaan. Korvia ei lainkaan eikä kiinnosta missä mamma huitelee. Sen jälkeen kyllä seuras ihan perseessa kiinni, etenkin Lumi, mutta mitä välii.
Lähdin Lumin kanssa jäällä kaksin sen jälkeen. Se oli irti ja en antanut mitään käskyjä enkä kutsunut (kerran murahdin kun se jäi kauemmas). Se kulki koko ajan lähellä häntä alhaalla ja piti kontaktia. Mutta mitä helvettiä. Muisti on niin saatanan lyhyt. Toivottavasti nämä on nyt viimeisiä testailuja missä katsotaan onko tuo tosissaan. Jäällä tai pellolla eivät enää toviin pääse samaan aikaan irti."

Siinä eilisen ajatuksia.Aluksi kirjoitin ne vain purkautumismielessä ja ajattelin muokata tekstin lukukelpoiseksi ja järkeväksi enkä missään nimessä julkaista sitä tuollaisena. Mutta... nuo hetket kuuluvat yhtälailla elämään kuin rauhalliset, tyynet, järkevät ja selkeätkin. Ripaus draamaa, epätoivoa ja itsesääliä maustaa välillä tätä tallaamista.

Sen jälkeen on kaikki taas mennyt hyvin. Lumi pitää kontaktia ja pysähtyy ensimmäisenä tarkkailemaan missä olen. Tulee käskystä, vaikka olisi juuri bongannut myyrän. Häntä on alhaalla yhä useammin. Mieli on taas ihan hyvä ja luottavainen. Kyllä tästä jotain tulee ja ehkä ihan hyvääkin. Kaikenlaisia kokemuksia sitä vain päiviin mahtuu, eikä aina ole ihan tasaista.

Vetäminen sujuu Lumin osalta koko ajan paremmin. Liinat ei pysy koko ajan kireällä tai näennäisesti pysyy, mutta useammin se on kuitenkin Surku joka oikeasti kunnolla vetää eteenpäin. Nyt ollaan menty vain tasaista pätkää kävelytiellä, kun kikkarin jarrut on jäässä. Sellaisia 6-7km pätkiä. Lumi on se joka ensin hyytyy Surkun vauhdissa, silloinkin kun oikeasti yrittää. Surku pakertaa tasaisesti ja hyvällä asenteella.

Sisähuskyn elämää: karva alkaa lähteä tammikuussa. Siis tammikuussa! Se tarkoittaa, että vuoden kylmin aika ollaan vajaalla turkilla. Kyseessä on Lumi. Surku on toistaiseksi saanut pitää vielä jokaisen karvanhaivenensä.

Kyllä tänään taas lenkillä mietin miten mukavaa se on kun koiria on kaksi. Nautin todistaa niiden yhteiseloa. Sitä kuinka ne puuhailee ja makoilee yhdessä. Myös niiden tapaa leikkiä on hauska seurata. Lumi on ottanut tehtäväkseen Surkun juoksuttamisen. Se vaanii sitä kuin bordercollie: laskien hännän, painumalla matalaksi ja tuijottamalla kiinteästi ja hiipimällä eteenpäin. Sitten se saattaa olla syöksyvinään Surkua päin ja kun Surku ampaisee juoksuun Lumi jääkin paikalleen aloittaen alusta tai jättää asian sikseen. Surku painaa eteenpäin huomaamatta ettei kukaan olekaan perässä... Välillä ne painivat kuin korskuvat oriit toisiaan vasten. Kotona ne loikoilee usein toistensa kyljessä. Ne ovat toistensa parhaat kaverit.

Piharäpsyjä

Jos katsot tarkasti löydät toisenkin koiran

 

 Surku ihanainen oli päättänyt tänään järjestää talon tuuletuksen. Oltiin Lumin kanssa kylillä asioilla hyvä tovi. Kotiin tullessa Surku oli portin takana mutkahäntä iloisesti huiskuen. Ulko-ovi oli selkosen selällään...
 Luulen että osa syy oli hätä. Ulkoa löytyi parikin läjää tuulettumaan tuotujen kenkieni ja rukkasen lisäksi. Tähän asti en ole ikinä irrottanut avainta ovesta. Se on ollut siinä aina yötä päivää, olen kotona tai en. Olen pitänyt sitä parhaana varkausvakuutena; kuka tulee taloon, jossa avain roikkuu ovessa? Ja jos joku olisikin halunnut tulla vieraisille, niin eipä ainakaan olisi tarvinnut uutta ovea hajoittaa. Muutenkin saalis olisi laihanlainen; Ehkä tietokone voisi kiinnostaa, tosin sekin on jo vanha. Ja oikeasti se on vaan ollut niin helppoa ja vaivatonta, kun ei tarvitse huolehtia avaimista.
Nyt sitten sähkärikin saa huokaista; kai se on pakko alkaa avainta kuljettamaan mukana, mistä sähkömies on minua puhutellut useampaan kertaan.
Seuraava keskustelu on käyty muutamaan otteseen:
-Koska olisit kotona?
-Ei sen väliä, voit käydä koska vain sinulle sopii.
-Ei kai vieläkin!! Sinun TÄYTYY pitää ovet lukossa!

Agissa oli Lumilla (ja itsellä) hieman erilainen tsemppi päällä kuin aiemmin. Neiti oli selvästi mielissään tekemisistä. Ainoa ohje olikin mennä täysillä niin, että saadaan Lumpparille kipinä syttymään. Liikettä liikettä...

 

 Koirat olivat perjantaina äidillä hoidossa. Luiden kanssa toistuu aina sama tilanne, minkä äiti kuvaili osuvasti. Kummatkin makoili rauhallisena lattialla toistensa päällä. Luut esille, koirat maahan ja lupa ottaa. Kumpikin kahmaisee luunsa ja viipottaa niin kauaksi toisesta kuin mahdollista aarrettaan nakertamaan. Kun ensihuuma on ohi saatetaan luita vaihtaakin.
Hihnalenkillä äidin kanssa Surkukaan ei ollut kiristänyt hihnaa kertaakaan. Takaisin tullessa vieras koira oli kulkenut kaukana takana. Surku oli pysähtynyt aina vähän väliä tarkkailemaan tulijaa. Ei sana auttoi ihan hetkeksi ja sama toistui aina uudelleen. Lumi oli mennyt ihan nätisti. Surkulle äiti on vieras eikä kuulu laumaan, kun taas Lumille kuuluu itsestään selvästi. Myös käskyistä sen oli huomannut: Lumi oli mennyt maahan heti ja Surkulle niitä oli saanut toistaa.

 

 Vetäessä olen lyhentänyt Lumin köyttä kahden solmun verran. Surku kulkee siis aavistuksen edellä. Tiedä johtuuko siitä tai jostain muusta, mutta Lumikin on nyt vetänyt paremmin aikaisempaan verrattuna. Aamulla tultiin äidiltä kotiin valjakolla - niin kuin sinne mentiinkin. Tosin kikkarista on takajarru jäässä joten täysiä voin antaa niiden painaa vain tasaisella.
Laitan lisää kuulumisia meidän pevi projektista kun saadaan Emilialta huomenna viimeiset ohjeet.

Surkua ei jaksa pallo kiinnostaa ja yksin on tylsää.