Wintryn sisarussarja 1v.

 10.12.11 Olin täysin tietämätön, että Aitooseen syntyi 6 huskynpentua. Enkä sitäkään osannut aavistaa, että 8 viikon kuluttua yksi valkoinen tulisi mullistamaan elämääni. Ja vielä vähemmän, että 10kk:n kuluttua tulisi toinen mutkahäntä ja vielä poika.
Siis Lumi ja Surku 1v.
Onnea myös sisaruksille Kilalle, Hallalle, Inkalle ja Mayalle.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Katri toi minulle juuri pokkarinsa lainaan, joten saan muutaman juuri räpsityn kuvan höysteeksi. Kiitos Katri!

 Lumi ei onneksi saanut isoja traumoja parinpäivän takaisesta ja ajelut ovat sujuneet vauhdikkaasti. Eilen teimme vauhtilenkin tyhjällä kävelytiesuoralla n.4km ja tänään haettiin taas Siwasta eväät suunnilleen samalla matkalla. Oikeat ja vasemmat tienreunat ovat täysin hakusessa vielä. Niitä tarvitaan kun tarvitsee vaihtaa puolta jos joku kulkija on samalla puolella kanssamme tai tulee vastaan.
Koirien ohitukset eivät tänään menneet ihan nappiin. En voi ihan Lumin piikkiinkään laittaa kun vastaantuleva päästi koiransa ihan viereen. Lumi oli hetken nenät vastakkain koiran kanssa ennenkuin matka jatkui. Yleensä Lumi on varmempi koirien ohittaja, vaikka mikään ei ole meillä vielä kirkossa kuulutettua. Hihnassa on Surkukin alkanut mennä aika hyvin ohi. Vapaana jos ovat niin kiinnostuvat kyllä jos koira kulkee edellä, mutta tietävät ettei perään lähdetä. Silloin jos on tarkoitus jäädä jonkun kanssa leikkimään odotetaan lupaa (mistä pitää joskus muistuttaa=)

Im dreaming...

 Ilokseni olen saanut huomata, että tietyt jo tapahtuneet asiat eivät minua enää juurikaan hetkauta -mikä tekee elämästä yksinkertaisempaa ja helpompaa.
Yhtenä päivänä koirat järsi luitaan ja itse istuin koneella. Surku alkoi kierrellä luunsa kanssa ympäri kahden huoneen huushollia. Pysähtyi välillä ja jatkoi taas. Ajattelin sen etsivän paikkaa minne piilottaa luunsa. No sillä olikin vatsa sekaisin sillä seurauksella, että 10 min kiertelyn jälkeen kahdella matolla oli kunnon ripulit. Ensi reaktio oli, että "voi ei". Sitten tajusin, ettei asialle enää mitään mahda ja heivasin matot ulos jaa uudet vintiltä tilalle (onneksi niitä riittää=). Ei siinä sen kummempaa ja uudet matot on kaiken lisäksi kivemmat kuin vanhat.
Muutenkin jos jotain on tuhottu tai itseltä jokin putoaa ja särkyy, niin ei muuta kuin spontaanin alkureaktion jälkeen korjataan jäljet ja jatketaan elämää.
Tosin edelleen seuraus on se, että olen herkempi reagoimaan koirien liikkeisiin yöllä. Jos minusta tuntuu siltä, että Surku etsii tarpeidentekopaikkaa nousen ylös ja päästän ulos, missä se sitten käy asioilla ja tulee sisään. Toisaalta olen sitä mieltä, että koiria ei tulisi totuttaa siihen, että yöllä pääsee ulos. Toistaiseksi meillä mennään kuitenkin näin, koska olen huomannut, että itse pääsen asiasta nopeammin rauhaan päästämällä pihalle ja jatkamalla sitten rauhassa unia, kuin jäämällä kuulostelemaan.

Jossun, Katrin, Eliaksen ja vauvan lähtöä seuraamassa.

Sama tilanne ilman salamaa. Tekee talvi-illan tunnelmalle enemmän oikeutta, vaikkei siitä mitään erotakaan.

 Toisinaan kierroksia sitten nostaakin se, jos minua ei totella haluamallani tavalla. Viisaampaa ja tuloksellisempaa olisi tietenkin pohtia miksi niin tapahtuu, kuin ajatus "p**le ja minuahan te tottelette". Niin pyrin aina pohtimaankin viimeistään jälkikäteen.
Asiat ovat monesti pieniä ja joskus vain sitä ettei koira ymmärrä mitä siltä halutaan eikä voi toimia minun kannalta oikein. Siitä olen varma, että ilkeyttään koira ei toimi niin kuin toimii. Se toimii vaistojensa ja sille ominaisen käyttäytymismallin mukaan. Ja jos se on vaikka jossain tilanteessa päässyt pomoksi, niin tottakai se toimii sen mukaan, ilman että siinä olisi sen kannalta mitään väärää.
Kaikenkaikkiaan olen sitä mieltä, että asiat ovat ihan mallillaan ja aina löytyy petrattavaa ja opittavaa.

 

 

  Mahtava, että meillä on niin suopeat naapurit. Ne todella pitää minun kahdesta ystävästä. Tänäänkin yksi oikein huokaisten totesi, ettei näin ihania koiria ei voi oikeasti ollakaan, nuo eivät ole todellisia. Ja siinä nuo kaksi kaivelivat naapurin koskematonta hankea, mutte ei kuulemma haittaa ollenkaan.

 

Ja niin he katosivat talviseen yöhön. Sen pituinen se.

Riman alitus

Eilen lähdin Surkun kanssa kaksin äidille hakemaan autoa Lumin jäädessä kotiin huilaamaan, että jaksaa agilityssa olla täydessä vireessä. Otin valjaat ja kikkarin mukaan. Tulos: Ei yhdellä koiralla ainakaan meillä juuri vedetä. Liikkeelle lähtö oli tahmeaa ja sitten mentiin kävellen, liinat kuitenkin juuri ja juuri kireällä. Raviinkin päästiin ja jopa laukkaan, mutta aika vaisuun ja ilottomaan sellaiseen. Kyllä vetäminen on tiimityötä ja nyt puuttui kaveri.

Käytiin agissa, missä Surku huusi häkissään laumaansa takaisin. Tai no vähän liiottelen, mutta levoton oli, silloin kun oltiin Lumin kanssa vuorossa. Tänään kävin sitten ostamassa uuden suuremman häkin, johon mahtuvat kummatkin koirat, niin ei tarvitse Surkun yksin kököttää koko aikaa. Nyt olisi myynnissä yksi 97cm leveä musta metallihäkki muovipohjalla, tasan kaksi kertaa käytetty ja yksi hivenen pienempi ylimääräinen löytyy myös.

Takaisin tullessa oli tarkoitus ajaa kikkarilla kotiin noin 4km:n matka. Kyllä oli nihkeää. Surku meni ihan ok (ei parhaassa puhdissa kylläkään), mutta Lumi löysäili ja juoksi liinat löysällä noin puolet matkaa.
Siinä paloi pinna, vaikka sainkin nipinnapin estettyä itseni kuristamasta Lumia. Hoin sille hokemasta päästyäni, että "Lumi mennään" aina kun liina pääsi löysälle. En ole lainkaan varma ymmärtääkö Lumi mitä "mennään" tuossa tilanteessa tarkoittaa ja tuolla äänensävyllä. "Mennään" on muodostunut meidän lähtökäskyksi ja "mennäämennäämennää" vauhdittamaan menoa. Sama käsky on kuitenkin käytössä myös muaalla, kun haluan koirat lähemmäs minua. Esim. jos ne ovat juosseet liian kauas pysäytän ne kiellolla ja pyydän takaisinpäin mennään käskyllä. Mahtaa olla aika sekavaa koiralle, kun valjaissa se tarkoittaa nimenomaan minusta poispäin menoa.
Lumin korvien asento ilmensikin hämmennystä ja se vilkuili minua ja juoksi edelleen liina löysällä ja minulla ärsytys kasvoi ja se kuului äänestä. Ei hyvä ei... Kyllä se liina välillä kireälläkin oli ja vauhtiakin löytyi hetkittäin, mutta aika tahmeaa silti kaikenkaikkiaan aikaisempiin verrattuna.

Viimeinen loistovetoni oli kotiin tullessa, kun päätin että Lumin osalta tämä ei lopu tähän. Päästin Surkun pihaan syömään ja päätin, että Lumin kanssa lopetan vasta, kun se menee kunnolla. Ota nyt sitten yksi hämmentynyt husky joka haluaa kotiin syömään, kiukkuisen emännän kanssa ja suunta poispäin kotoa ilman kaveria. Arvaahan sen mitä siitä tulee... Toivottavasti en saanut ihan kokonaan pilattua sen vetoiloa.
Takaisinpäin tultiin sitten ihan oikeaoppisesti liinat kireällä, mutta aika varuillaan Lumi oli. Vaikka kyse oli vain muutamista sadoista metreistä oli se aikamoinen matka. Loppumatkasta kehuin ja kannustin, mutta mieli ei ollut kovin korkealla oman reaktioni vuoksi. Kyllä tiedän hyvinkin miten ei olisi pitänyt toimia. Sen opin, että kun itsellä kierrokset nousee on paras viheltää homma poikki HETI kun se toimii vähänkin sinnepäin ja odottaa seuraavaan kertaan, kun itse on rauhoittunut.

En tiedä oliko osansa laiskaan menoon ripulilla, joka alkoi illalla ja yölläkin kolmesti kävi tulostamassa ulos.

Päätin sitten, että tänään mennään taaksepäin ja tehdään ihan lyhyt matka ja palkka jossain yllättävässä paikassa ja ihan eri asenne itselle, niin että kaikille jää hyvä ja innostunut mieli. Käskyn muutan vetämiseen, koska se on koirille uudempi tilanne ja en usko niiden vielä jumiutuneen siihen. "Mennään" sijalla saa luvan olla vaikka "eteen".
Lunta oli tullut kymmenkunta senttiä ja pakkasin reppuun palkat. Hyvin mentiin, vain lähtö oli nihkeä. Hyvän menon todistaa jo se, että itseä hirvitti monta kertaa vajaan kilometrin matkalla puuterilumessa kikkarilla hurjastellessa.  Ja hauskaa oli sen jälkeenkin, kun saatiin Unna kaveriksi postikorttimaisemaan ja koirat toimi ja totteli, vaikka leikki oli päällä.

Kameraa ei tällä hetkellä ole. Tai on, mutta laturi pureksittu hajalle...

Ihanaa kun tuli lumi. Joulun odotus alkakoon. Koirat nauttivat hangesta ja ovat intoutuneet irrottelemaan jopa pihalla. Tosin aina kun ulko-ovi kolahtaa tulevat tarkistamaan pääseekö jo sisälle.
Tänään kolailin lumia ja jotenkin alkoi tuntua oudolta kun edes Surku ei vähään aikaan ollut tullut tarkistamaan missä olen. Kurkistin vajan taakse ja Lumi istui huussin tyhjennysluukun vieressä. Kutsuin Surkua, vaikka vähän jo arvelinkin mistä se ilmestyisi. Sieltähän se tuli, luukusta ulos. Herrasmies oli sananmukaisesti tehnyt paskahommat prinsessan odottaessa saalista sievsäti ulkona. Onneksi oli pakkanen ja mitään sen ihmeempää sotkua tai hajuhaittaa ei päässyt syntymään. Kampesin puunkarahkan tukemaan luukkua kiinni. Pääsisihän ne sinne uudelleenkin ja kerran Surku vielä nuuskutteli luukkua, mutta uskoi ja jätti sen kokonaan rauhaan. Täytyy ehkä kuitenkin varmuuden vuoksi käydä ruuvaamassa se kiinni, kunhan vain saa aikaiseksi.

Omat hyvät puolet on autottomuudessa: on pakko lähteä soitellen sotaan, eli vetämään niissä maisemissa mitä on tarjolla ja niillä taidoilla tai taidottomuudella mikä sillä hetkellä on. Käytännössä se tarkoittaa osittain kävelyteitä, tienylityksiä ja puistoja. Vääksyn taajama ei ole niitä ihan vilkkaimpia, mutta muutama kulkija osuu aina reitille. Olen jo kauempaa huhuillut: "Älä säikähdä; täältä tulee kaksi koiraa takaata" ja tietenkin on hiljennetty vauhtia. Kaikki ovat toistaiseksi suhtautuneet hyvin tai sitten pitäneet vain suunsa kiinni. Haasteena ovat suunnat jos pitäisi vaihtaa tienreunasta toiseen. Huomasin tänään, että Surku kulkee aina pientareen puolella. Hihnassakin se hakeutuu sinne.

Koiria on tullut vastaan vasta ihan muutama. Jos omat saa jatkaa vauhdilla suoraan omalla puolella niin melko hyvin ohitetaan, mutta jos joudun pyytämään niitä toiseen reunaan -mikä saattaa aiheuttaa vähän häslinkiä, niin silloin helpommin vetää kohti toista. Pyöristä ja jalankulkijoista ei yleensä välitä lainkaan.
 Kokeilin toissapäivänä lähtöä melkein kotiportilta. Ajattelin, että tahmeaa saattaa olla luvassa, kun mennään "väärään suuntaan", mutta koetetaan. Ja erinomaisesti meni. Kummatkin veti hienosti ja tehtiin onnistunut lenkki ja palkat odotti kotiportilla.
Tänään tehtiin ekat hyötytreenit, kun käytiin Siwasta hakemassa koirille lihat. Katsoin Enirolta, että matkaa tuli reilut 5km. Tosin puolessa välissä oli kauppatauko ja muutenkin lujaa mentiin vain osa matkasta, kun oli suoraa ja tyhjä tie. Hyvin meni meidän mittapuun mukaan. Lumi välillä härkkii Surkua etenkin alussa. Se lopettaa kun kiellän ja alkaa taas uudelleen hetken päästä. Ja sitten kun on vauhtiin päästy niin sitten vain mennään täysillä, kunnes tulee ihminen, tai tienylitys...
Kikkarilla siis edelleen mennään. Tänään vaihdatin siihen veljelläni nastarenkaat, kun eilen tuntui että mutkissa kynnetään kohta hankea =)
Reki on kyllä tilauksessa...

Pientä touhuilua on sisällä edelleen kun olen poissa. Viikonlopun aikana olen tullut johtopäätökseen, että se on Surku. Kun olen ollut poissa vain reilun tunnin verran, niin Lumi on aina maannut samalla paikalla tuvassa, kun taas kammarissa on vähän puuhasteltu ja sieltä löytyy Surku. Mitään sen ihmeempää ei ole tapahtunut, mutta huomaan, että hieman levotonta on ollut. Toisaalta saattaa olla työpäiviä jolloin kaikki on ollut siististi paikallaan.

Pohdintaa

Säkkituolin sisukset vielä maassa todisteena hauskanpidosta.

Teippasin tuolin myöhemmin jeesusteipillä ja se ajaa edelleen asiansa lepopaikkana.

Kahtena päivänä tullessani töistä vastassa on ollut iloinen kaksikko häntää heiluttaen: "Meillä on ollut tosi nastaa ja huomaatko kuinka hienosti tullaan jo toimeen keskenämme ! " Ja kyllähän minä huomasin: Säkkituolia revitty, sängyltä ja sohvalta vaatteet lattialla, tyynyjä maassa, laturi pureksittu jne. 

Sitä ulkotarha vaihtoehtoa aloin pohtia. Sirpalta sain oivia neuvoja ja ajattelemisen aihetta: Millä mielellä tulen kotiin? Oletanko jo valmiiksi, että mitähän kotona on tapahtunut? Miten se mahdollisesti näkyy minusta?

No en voi sanoa, että olisin koirien touhuiluista juuri stressiä ottanut (ainakaan vielä=), lähinnä todennut vain, mitä on tapahtunut ja miettinyt mitä voisin tehdä. Tulin kuitenkin ajatelleeksi, että töissä meillä on tällä hetkellä aika akuutti stressaava asia menossa. Se kyllä varmasti on aistittavissa ja kotona en ole aina parhaassa vireessä.

• Sirpan kanssa käytiin pieni keskustelu aiheesta ja haluan lainata tähän suoraan Sirpan vastauksen, jossa on mielestäni tärkeää asiaa:
  "Eipä kiittämistä noi koirat vaan on niin uskomattoman herkkiä, kun ei ne osaa yhdistellä syitä ja seurauksia ja elävät vain sitä hetkeä. Ei niihin vaikuta suoraan se mitä tapahtuu esim. töissä, mutta jos illalla on vähän kireä olo ja tulee niille tiuskaistua tyhjän takia, niin se heti syö pomon uskottavuutta. Koiramaailmassa turha pörhistely kun tulkitaan epävarmuudeksi.
  Lukuisat on ne ihmisten kertomat tarinat, joissa heidän mielestään oma koira on niin viisas, että se osaa valmiiksi hävetä tekemäänsä tuhotyötä, kun isäntä/emäntä tulee kotiin. Väitän, että ei ole viisautta, vaan herkkää vaistoa. Isäntä siinä ovea avatessaan miettii ehkä jopa tietämättään, että mitähän pahaa se sesse on tänään saanut aikaan. Alitajuinenkin mietintö aiheuttaa muutoksen isännän hajussa, asennossa, liikkumisessa jne. Koira vaistoaa tämän ja yhdistää ehkä edelliseen kertaan, jolloin isäntä noin käyttäytessään toimi oudosti. Aiemmasta negatiivisesta kokemuksesta ja isännän senhetkisestä olemuksesta johtuen koira painuu valmiiksi kasaan, pistää hännän koipien väliin ja ehkä vielä tulee ryömien isäntää kohti. Ja tsadam, ihmismäinen tulkinta on valmis: sehän on viisas koira kun tietää tehneensä pahaa ja osaa hävetä ennen kuin isäntä edes tietää tuhosta."
  
  Olen aikaisemminkin miettinyt tuota koiran inhimillistämistä ja ihmismäisten tulkintojen tekemistä koirien reaktioista. Usein saan itseni kiinni siitä. Olen kiinnittänyt myös huomiota siihen, miten ääneni muuttuu jos siinä on vihaista kiukkua mukana. Se ei kuulosta enää ollenkaan varmalta, vaan lähinnä epätoivoiselta rääkäisyltä... Ja silloin tuota turhaa pörhistelyä on ilmassa. Sellainen pomo ei tunnu luotettavalta. Vihassa ja kiukussa on aina pelkoa mukana. Varmaan ja tiukkaan toimintaan ei mielestäni tarvita kiukkua/vihaa lainkaan -viha vain syö sitä. Mutta hokkus pokkus nappia painamalla ei omia tunnetiloja pysty vaihtamaan. Mutta sekin auttaa jo paljon, että tiedostaa ne.
  

Lisää kuvateksti

 Jos olisin koiratutkija olisi mielenkiintoista tutkia sitä vaikeasti määriteltävää asiaa, mikä tekee toisista ihmisistä huippuja koiran hallinnassa ja joita koirat tuntuvat kunnioittavan itsestään selvänä asiana. Hypoteesini olisi, että paitsi näiden ihmisten kokemus ja koirien tuntemus -mikä on ensiarvoisen tärkeää ja edellytys kaikelle- heillä on myös jokin levollinen, vahva tunne siitä mikä on heidän paikkansa ja horjumaton usko siihen, joka huokuu kaikesta (hajuista, eleistä, äänestä...) He myös tietävät mitä tehdä ja se tuo heille sellaista kunnioitettavaa varmuutta joiden edessä koirat (ja ihmiset) kumartavat.
Koiran hallintaa ja käsittelyä voi ja tuleekin ehdottomasti opettaa, mutta sitä jotain ei pysty toiselle siirtämään kukaan muu kuin ihminen itse ehkä oman kokemuksen ja kasvun kautta. Jos kaksi ihmistä toimii koiransa kanssa täsmälleen samalla tavalla noudattaen tiettyjä periaatteita, väitän, että se ei vielä takaa, että kummankin koirat ovat yhtä hyvin hallinnassa. Ihan yksinkertaisesti koiraa on vaikea todella huijata. Jos esim. sanomme koiralle tiukasti ja vaadimme jotain ja samalla pelkäämme (ehkä tiedostamatta, että koira ei tottele, mitä muut ajattelee tms.) ja olemme hieman epävarmoja, uskon koiran aistivan sen paitsi äänestä, myös monesta muusta asiasta.

Tuo hajuasia on myös mielenkiintoinen. Jos koira kykenee haistamaan ihmisen verensokerin heilahtelut, niin varmasti se pystyy haistamaan meistä myös kaikenlaisia tunnetiloja. Teeskentely on siis pelkkää voimien haaskausta ja varmasti koirasta aika hämmentävää, kun se saa ristiriitaisia viestejä. Jatkuvaa kasvua se on näiden kahden opettajan kanssa, joista olen niin kiitollinen.

Näin meillä tällä hetkellä

   Tilanne kotona on rauhoittunut työpäivien aikana. Painaumista ja luista huomaan, että sängyllä on makailtu, mutta muuten kaikki on ollut siistiä ja rauhallista. Mielenkiintoista on myös se, että käymämme keskustelun jälkeen touhuilu on rauhoittunut ja samalla työasia alkoi myös purkautua. Kotiin tullessa myös kuulostelin itseltäni millä mielellä olen ja tiedostin päivän aikana ne hetken kun ajattelin mitä kotona tapahtuu. Se alkoi tuntua lähinnä huvittavalta. Niin tai näin ihan mielenkiintoisia ajatuksia.

Tämä on normaali tilanne sisällä. Jos ovat oikein aktiivisia saattavat nakertaa vanhoja luita tai ottaa pientä kontaktia toisiinsa.

 Vetolenkkejä ollaan tehty jo muutamia Surkun leikkauksen jälkeen. Surku on vahvempi ja jaksaa enemmän. Muuallakin Surku on energisempi pakkaus kuin Lumi, vaikka siitäkin virtaa löytyy.
Eilisen aamuiselle vetolenkille kummatkin lähti hyvin matkaan. Sitten Lumi joko väsyi tai se ei viitsinyt. Ajattelin, että pidän vapaapäivän vetämisestä ja otan Lumin kanssa muutenkin rauhallisemmin, jotta se saa koottua voimia.

 Loppupäivä otettiin iisimmin ja seuraavana aamuna nukuttiin ensimmäisiä kertoja rauhassa pitkään. Katsoin sään ja totesin, että päiväksi on luvassa sadetta. Lihatkin ovat sopivasti sulanéet. Jos sitten kuitenkin pieni lenkki ajettaisiin, kun on poutaakin... Potkuteltiin pururadan 7km:n lenkkiä kolmen kilometrin kohdalle. Lumin pidin kiinni, ettei energiaa kuluisi mihinkään turhaan, Surkun juostessa irrallaan.
Lähdettiin matkaan ja kumpikin työskenteli innolla himppasen reilut 4km, joka on meidän pisin. Suurin osa oli pururataa. Pari kilometriä melko tasaista ja viimeinen mäkiä ylös ja alas. Loppumatka sitten kävelyteitä kotiin. Kyllä oli taas tyytyväinen koiriin sillä erää.
Surku työskentelee varmemmin. Lumi olisi edellisenä päivänä jäänyt jossain kohden mieluummin haistelemaan, kuin painanut täysillä eteenpäin. Osansa on varmasti ollut väsymyksellä, mutta ei pelkästään. Luulen, että Surku väyneenä olisi vain hiljentänyt tahtia. Toisaalta kun koira meni kauempana niin Lumi oli se, joka vain vilkaisi ja jatkoi eteenpäin.   

Surku irtoaa hajuista helpommin kuin Lumi, vaikka onkin niistä hyvin kiinnostunut. Lumi lähtee kyllä tulemaan kutsuttaessa, mutta kuono saattaa olla edelleen maassa, kun taas Surku haistelee innolla ja ikäänkuin unohtaa hajun kun kutsu käy.

Lähtöä odotellessa

 Ensimmäistä kertaa olen saanut pieniä aavistuksia siitä mitä se on silloin kun huskyt päättää aikansa kuluksi puuhastella sisällä. Lauantaina meillä oli koko päivän koulutus. Käytiin aamusella 3km:n vetolenkillä ja sen jälkeen vielä tavallinen lenkki päälle. Kun tulin koulutuksen jälkeen kotiin oli mm. puhelimen laturi hajoitettu, pöytäliinat alhaalla ja pienet pissatkin oli tehty eteisen syvennykseen, jonka onneksi olin vuorannut pahveilla ja sanomalehdillä. Monesta asiasta näkyi, että sisällä oli tehty muutakin kuin otettu päiväunia. Kävi mielessä ulkotarhan rakentaminen, mutta tänä syksynä ei siihen riitä enää voimavarat.

Surku sai kohtauksen jossa hengitti raskaasti hetken aikaa ja rohisi ja sitten kaikki oli ohi ja ennallaan.

Ja koska tiesin, että minun säälittelyt ja voivottelut vain pahentaisivat asiaa, otin kameran pöydältä ja ikuistin hetken, joka oli pian ohi. Muistutukseksi itselleni, että täytyy antaa koirille syksyn matokuuri.

Surkun leikkaushaava on aavistuksen tulehtunut toisesta reunasta. Toisen kannuksen haava on ok ja tikkikin irronnut itsekseen. Toisessa kannuksessa haava on paranemaan päin, mutta se on ommeltu vähän huolimattomasti ja muutaman kerran haavan repsottavat reunat ovat ottaneet kiinni johonkin risuun ja se on hieman vuotanut.

Näin lähekkäin saatetaan jo syödä jos tarjolla on vain puuroa, parsakaalia, riisiä ja aavistus kanaa, mikä ei aiheuta suuria tunteita. Lumi on omansa hotkinut ja odottelee Surkun jämiä.

Surkun ruokarauhaa: Utelias pikkuneiti (juurio 4v) ja toinen kärkkyjä seuraa tarkasti tilannetta.

 

Kaverukset

Kuvassa erottuu kannuksen haavoista se siistimpi.

Surku on toipunut mainiosti. Meno on jo entisenlaista. Vain vetämisen suhteen olemme vielä odotelleet, mutta ei enää kauan. Toisen kannuksen haava vielä hieman punoittaa ja repsottaa. Siihen olen yrittänyt laittaa aina jonkin suojan, joka kyllä lähes aina putoaa pois liikkeessä.
Luotetaan luonnon lääkkeisiin ja päivittäin ollaan käyty herkuttelemassa ruusunmarjoilla ja marja-aronioilla. Ja koirat syö innolla. Kaipa ne tietää mitä tarvitsee ja kakkakin on sen väristä... 

Päivän lääkeannos.

Surku oli sitä mieltä, että ikivanha kamerani on aikansa elänyt ja pureskeli laturinjohdon hajalle. Viimeiset kuvat siis vanhalla rakkaalla surkealla kameralla niin kauan kuin akkua riittää. Siskoni lupasi minulle juuri vanhan pokkarinsa, joten kaikki tapahtui loistavasti ajallaan.

Onnellinen uni

Valmiina ulos. Surku on onnistunut hävittämään liivinsä kahdesti painellessaan menemään. Ei siinä menossa kahdet tarrakiinnitykset meinaa mitään...

Surkusta ja Lumista alkaa tulla erottamattomat kaverukset. Leikeissään Surku on raju ja Lumi huutaa välillä ja jää hetkeksi maahan makaamaan. Surku on paljon massiivisemman oloinen, vaikka painoa niillä on lähes samanverran. Muihin koiriin verrattuna Luminkin leikit ovat olleet melko rajuja, mutta eivät ole mitään verrattuna Surkuun, joka jyrää vauhdilla. Hauskaa niillä suurimmaksi osaksi on ja energiaa kuluu.

Kevyttä sisäpainiakin meillä harjoitetaan jo silloin tällöin

 

I just wanna say: I love you

Olen niin tyytyväinen kahteen koiraani. Vapaana ne toimii hyvin ja saa hyvin liikuntaa peuhatessaan. Ne pysyy lähellä (ohjauksella), kun kävellään eteenpäin ja leikkiessä painaa tuhatta ja sataa. Silloin vauhti on hirmuinen ja välimatka saattoi kasvaa hetkessä valtavaksi. Nyt olen saanut ne enemmän juoksemaan ympyrää tai edestakas yksinkertaisesti kieltämällä kuuluvasti tarpeeksi ajoissa. Sieltä ne sitten kimpassa juoksee täysiä lähemmäs.
Surku etenkin saattaa kävellessä olla ihan takapohkeessa kiinni, kuin paraskin paimenkoira, vaikka saattaakin sitten irrota kevyesti ja yrittää kauemmas. Sen liikkeet ovat niin vaivattomat, että kävelyvauhti ilman mitään spurtteja on sille jatkuvaa pidättelyä.
Lumin ja Surkun liikkeissä on mielestäni valtavasti eroa. Samoin takajalkojen asento on niillä huomattavan erilainen. Lumin takakoivet ovat lähekkäin ja Surkun hieman kauempana toisistaan. Surku näyttää hieman länkisääriseltä katupojalta, joka on tottunut jatkuvaan vaivattomaan liikkumiseen ja Lumi on se kaupunkilaistyttö, joka sievästi sipsuttaa. Hännän asento on myös erilainen. Lumilla se on normaalisti koholla ja hieman kaarella ja Surkulla rennosti alaspäin roikkuen

Toisten koirien ohitukset olivat aluksi se paikka, jossa toinen hölmöili myös silloin kun komensin toista. Eli kun toinen meni nätisti ohi ja toinen alkoi kaartaa kohti toista koiraa ja kielsin sitä, niin sillä välin toinen oli jo yrittämässä samaa... Niissä kyseltiin hermoja. Nyt ne sujuu jo huomattavasti paremmin, vaikkei vieläkään aina ihan toiveideni mukaan. Yleensä pyydän koirat oikeaan tai vasempaan reunaan ja siellä vaadin ne pysymään.

Toipilaan elämää

Surku muovikuvussa

Leikkausta seuraavan yön Surku nukkui melko hyvin lääketokkurasta selviten. Välistä kuului kevyttä ininää ja liikehdintää. Kauluri oli päässä koko yön. Se aiheutti Surkulle pientä paniikkia kun lääketokkura alkoi hälvetä.

Huojennus oli suuri kun huomasin leikkausta seuranneena päivänä, että kyllä haava kävelyn kestää ja kevyen ravinkin. Olin tietenkin lukenut kaikenlaisia kokemuksia, joissa monessa ensimmäisinä päivinä vain pakolliset pissatukset. Aamulla ajattelin, että katsotaan mikä on vointi, haavan kunto ja jaksaminen. Kaikki näytti hyvältä ja lähdettiin hihnakävelylle. Reilu tunti ehdittiin ennenkuin alkoi sataa rankemmin. Oli huojentuneempi olo jättää Surku tötsä päässä Lumin kanssa kahden kotiin töihin lähtiessä, kun oltiin saatu edes jonkinlainen aamulenkki alle. Kyllä arvenkin kannalta on parempi, että tulee tasaista sopivaa liikettä, ettei siitä tule kinnaava -niin ainakin uskon.

Töistä tullessa Surku oli täsmälleen samassa paikassa kaulureineen, kun lähtiessäni. Kun laitoin kaulurin takaisin aamulenkin jälkeen Surku jähmettyi niille sijoilleen kyynärpäät ilmassa puoliksi makuulle. Siitä se kävi makuulle vasta käskystä ja hyvin kuuliainen kun on, ei noussut siitä ennen kuin palasin töistä ja kutsuin luo =) Kotona ei siis odottanut hävityksen kauhistus, vaan kaikki oli siististi paikoillaan.
Oli se kyllä vähän säälittävä näky törmäillessään muovihäkkyrän kanssa silloin kun yleensäkään uskalsi liikkahtaa se päässään.

Luiden järsintä on pientä puuhastelua sairaslomalaiselle, joka on mielestään elämänsä kunnossa.

Koetin askarrella Surkulle pöksyt kaulurin sijaan.

En saanut niistä toimivia, joten ihan luomuna mennään tästä eteenpäin

 Haava näyttää siistiltä ja virtaa olisi jo enemmänkin. Ollaan menty pidempiäkin kävelylenkkejä ja kevyesti pyörälläkin, mutta koko ajan hihnassa, ettei pääse turhia reuhtomaan näin aluksi. Kipulääkkeet saatiin ja niitä syötän ainakin pari päivää. Antibiootteja meille ei edes tarjottu. Surku ei enää juurikaan ole kiinnostunut haavasta ja kauluria en ole ensimmäisen yön ja sitä seuraavan työpäivän jälkeen käyttänyt. Takakannusten haavat ovat ehkä ainoat aavistuksen tulehtuneet. Toisessa on kaksi ja toisessa yksi tikki.

Sisarukset

 Nyt kolmantena päivänä leikkauksesta alkaa näkyä Surkun virtamäärä. Jos sen energian saisi siirrettyä talonlämmitykseen, niin ei tarvitsisi palella... Perjantaina viikon töistä väsyneenä ja  kahden virtaa täynnä olevan koiran kanssa kävely pelkästään remmissä ei ole aina parasta lepoa hermoille.
Kyllä se on tänään todistettu, että vaikka kolmekin tuntia käveltäisiin pitkin kyliä, niin koirat vasta kysyy, että koska päästään oikeasti tekemään jotain - mitä eikö leikkiäkään saa? Kyllä mielessä kävi päästää sisarukset hetkeksi peuhaamaan ja juoksemaan itseään väsyksiin... Jos vielä malttaisi mielensä.
  
Leikkauksen hinnaksi tuli 165e kaikkineen

 Normaalisti lähdetään jahtaamaan toiselta keppiä ja lopulta ei huomatakaan, kun koko keppi on tippunut matkasta ja mennään vain tuhatta ja sataa peräkkäin.

"Mullapas onkin keppi" Lumin vakiokeino saada Surku leikkiin, ei nyt onnistunutkaan.

Lisää kuvateksti