Lumivalkoinen: Surku opettajana

Äidillä kyläilemässä

Lenkillä ollessa Surku ei ohita minua nenän edestä jos pyydän sen reunaan, vaan kiertaa AINA takaa. Aluksi koetin hihnasta vetämällä saada sen oikeaan reunaan -turhaan. Juttelin Tomin kanssa asiasta ja Tomi kertoi sen olevan luonnollista laumassa. Johtajan edestä ei mennä. Samoin kun pyydän koirat nimeltä sisään ja seison itse oviaukossa, niin Surkun oli aluksi hyvin vaikea (melkein mahdoton) kulkea minun ohi. Lopulta se luikahti sisään ja odotti ennen seuraavaa ovea, että kuljen ensin. Nyt tilanne on hieman muuttunut. Ulko-ovesta menen itse ensin, mutta kun lupa on annettu, niin surku tulee jo sisään ja saattaa hyvinkin mennä peremmällekin ennen minua. Kyllä on mielenkiintoista oppia Surkun myötä miten koiralaumassa käyttäydytään.

Portista kun kuljemme niin laitan koirat ensin maahan (tai jos on oikein kuraista, niin istumaan) ja sitten kutsun koirat yksitellen nimeltä. Nyt se alkaa jo sujua jouhevammin. Olen pyrkinyt siihen, että yhden käskyn pitää riittää. Usein tarvitaan kuitenkin muistutus, kun ollaan jo laskeutumassa maahan mutta jäädäänkin puolitiehen. Ensin annoin nimeltä kummallekin oman käskyn. Nyt pärjätään jo yhteisellä. Aluksi tein niin myös ulko-ovella, mutta se ei ollut oikein käytännöllistä. Ulko-ovesta pääsee oman nimen kuultuaan.

Ensi tutustuminen Viljamin kanssa

Palomies Sipponen ja Lumi

Aloitettiin Tomin agilityryhmässä Tuuloksessa. Ollaan ihan aloittelijoita. Itse en tiedä edes kaikkien esteiden nimiä... Täytyy sanoa, että agilityn arvostus on noussut huimasti silmissäni, kun ymmärrän miten paljon se vaatii (ohjaajalta). Enkä voi kuin ihailla Tomin tapaa ymmärtää ja nähdä tilanteissa mikä siinä toimii ja etenkin mikä ei; mikä on koiralle loogista ja miten koira saadaan helpoiten ymmärtämään mitä siltä halutaan. Oikestaan olen opettelemassa koirien kieltä ja saan siihen loistavaa opetusta.

Ihmisvilinässä

Elias ja Surku

Olen hyyyvin harvoin poissa iltasella. Eilen sitten lähdin naapuriin neljäksi tunniksi työporukan illanviettoon. Surku reagoi siihen, että lähden rutiineista poiketen. Se aavistaa sen ja siirtyy lähemmäksi makaamaan ja jää seurailemaan lähtöäni. En koskaan sano koirille mitään lähtiessäni. Tullesani takaisin oli luut levitetty lattioille ja sohvalle ja Surku tuli vastaan eteiseen. Selkeästi se oli ollut aavistuksen levoton ja rauhoittui nukkumaan kun saavuin. Normaalisti tuohon aikaan koirat jo nukkuvat yöunta.

Surkua olen pitänyt jo toisinaan irti. Pyrin pitämään ne n.10 m säteellä. Vain leikkiessä niille sallitaan pidemmät pyrähdykset.

Vetolenkin päätteeksi

Tänään teimme pidemmän vetolenkin pururadalla. Matka ei ollut huima (n. 2,5km), mutta koirille puolet pidempi ja raskaampi kuin aikaisemmin. Ne vetää kyllä mielestäni hyvin. Lumi välillä hamusi Surkua kesken juoksun, mistä sitä kielsin. Kilometri oli melko tasaista tai loivaa ylämäkeä ja viimeinen pätkä ylös ja alas mäkiä. Mäkiä ei olla aiemmin käytännössä menty ja niissä liinat pääsi välillä jopa löysälle ja sitten taas mentiin täyttä laukkaa. Viikonloppuisin aletaan pikkuhiljaa pidentämään matkoja ja viikolla mennään sitten kevyemmin.
Tomilta sain vinkin harjoittelun jatkamiseen. Aluksi mennään niin kuin ennenkin: Palkat puuhun ja potkutellaan lähtöpaikalle ja sitten samaa reittiä saalille. Samalla tietenkin käännöksissä nimeän suunnat. Mennään muutamaa eri reittejä eri päivinä. Sitten jonkin ajan kuluttua jätänkin saaliin huomaamatta vaivihkaa maaliin ja mennään lähtöpaikkaan ja sieltä sitten saaliille.