Arjen hyrinää

Surkun saalista

Surkulle on varattu sterilisaatio ensi viikon keskiviikoksi. Se onkin kiitettävästi kokeilemassa miehuuttaan jokaiseen koiraan jonka kanssa pääsee tekemisiin. Sukupuolella ei väliä, eikä aina etu- tai takapäälläkään. Viikko saapumisensa jälkeen se aloitti myös koiven nostelun ja merkkailun.

Teen ruokaa ja käsittelen ruoka-aineita, jotka voisivat aivan hyvin olla koirille tarkoitettuja. Kumpikin koira nukkuu levollisesti tuvassa karvaakaan väräyttämättä. Miten on mahdollista, että kun alan laittamaan koirien vetopalkkoja valmiiksi, niin kumpikin valpastuu samantien? En siis puhu niille mitään tai muuten huomioi niitä millään lailla. Käykö talon haltijatonttu niille vinkaamassa, vai mistä on kyse? -siitä otan vielä joskus selvän.

Tällä viikolla joka päivä tullessani töistä, luu on mystisesti ilmestynyt sohvalle. Taitaa olla sama haltijatonttu kyseessä kuin ruuankin kanssa. Samoin Lumi nukkui tänään tuvan laverilla minun aluksi edes huomaamatta asiaa. Vaihdoin viikonloppuna koirien säkkituoleja ja yhden siirsin laverin viereen, jonka tyhjensin kaikesta sinne kertyneestä romusta. Lumi kiittii ja kumarsi kun valmistelin sille niin ison ja pehmeän pedin ja nautti täysin siemauksin uudesta aluevaltauksestaan.

Tässä vihdoin aikoja sitten mainitsemani kuva parin neliön minikeittiöstäni, jossa kaikki on eriparia ja sikinsokin värikästä. Muutamaan uuteen kaappiinkin tilasin jokaiseen eriväriset ovet =)

 

 

Kicbike on mainio vehje. Ehkä muutama lisäosa voisi olla käytännöllinen. Ulkona roikkuu nyt kahdet läpirapaiset ulkovaatteet ja kengät. Sama tuleeko taivaalta vettä vai räntää pieni vetoharjoittelu on tehtävä. Sirpa kyllä mainitsi, että lokasuojien hankkiminen voisi olla paikallaan, mutta kun ei niitä juuri nyt ole...
 Tämän hetken päivärytmi menee niin, että aamusta 12-13km lenkki metsässä kävellen. Töistä tullessa vetoharjoittelua osa matkasta ja muuten vähän vauhdikkaampaa menoa kikkarilla ja illemmalla vielä yleensä tunnin verran kyläkävelyä. Kyllä siinä emäntäkin kunnossa pysyy.
Myöntää täytyy, että on aamuja jolloin olisi mieluummin kääntänyt vain kylkeä peiton alla, kuin lähtenyt tuuleen ja vesisateeseen. Kun varteenotettavia vaihtoehtoja ei ole, ei asia kuitenkaan mene sen vaikeammaksi. Vaatteet niskaan lamppu otsalle ja menoksi ja hyvillä mielin parin tunnin päästä takaisin.

Taas se kamera...En ole tavattavissa juuri nyt...