Lumi kotikuusen katveessa. Jos se on totta niin tämä tyttö on pulassa....



Elli ja Lumi. Tällaisia ovat minun koirakuvat. Näkyy häntää, korvaa, tassua, selkää, utua... Seuraava tilannekin on jo ohi ennenkuin kamera räpsähtää ja sitten taas odotellaan koska ollaan valmiita seuraavan kuvaan. Kameravanhus käy vähän hitaalla.



Lumi on ilmeisesti kuullut olevansa "vetokoira". Se rakastaa vetää valtavia oksia perässään pitkiäkin matkoja. Välillä ei voi olla nauramatta, kun se todella tekee työtä vetäen oksaa edelleni ja pysähtyy hetkeksi järsimään, kunnes ehdin kohdalle ja taas sama uudelleen.
Kuivatut siankorvat maistuvat, kun niitä ensin vähän mujuuttaa, näykkii, heittelee ja murisee. Täytyyhän saalis ensin tappaa. Lumi ei onneksi ole nirso. Kaikki mitä on ruoaksi saanut niin menee alas. Tämän päivän herkkua olivat äidin vanhat kananpalat. Kuivaruoka jää palkkana auttamatta kakkoseksi. Jos tilanne on kovin jännä niin nappuloita ei edes noteerata ja kovemmatkin herkut saattavat jäädä täysin huomiotta. Silloin koko huomio on vain yhdessä asiassa ja kaikki muu saa odottaa.
Kun tänne kutsua ei kuulla niin onneksi kohde on lähes aina eloton: joku vastustamattoman mielenkiintoinen haju tai aarre. Toki "yllättäen" ihan viereen päässeet koirat ja joskus lehahtavat varikset tai sorsat voivat aiheuttaa tilapäistä valikoivuutta. Ihmisetkin ovat alkaneet taas kiinnostaa ohitettaessa. Täytyy taas alkaa liikkua enemmän ihmisten ilmoilla.

On se niin ihanaa kun on koira. Vaikea kuvitella, että 7 viikkoa sitten elämä oli vielä niin erilaista. Sanoinkin yhdelle ystävälle, että jos joku on kahden vaiheilla ottaako vai eikö ottaa koira, niin ehdottomasti ei. Ja jos hän silti ottaa, niin mikään ei voita sitä! Se on elämäntapa.
Kouluttaminen ja oppiminenkin on niin mielenkiintoista. Miten kaksi niin erilaista olentoa voikin ymmärtää toisiaan niinkin hyvin. Ja koskaan ei voi olla varma. Kun yhteistyö sujuu se on hieno tunne.