Patikointia, riistaa ja aavistus tulevaisuudesta

 Maanantaina myöhäinen aamulenkki. Lähdin anivarhaisen sijaan vasta klo 8 =). Sen jälkeen katselin Kreikka-Costa Rica ottelun uusinnan. Oli loistava peli ja lopputuloskin mieleinen! Näin blogin aiheeseen liittyen: Brasilia on kautta vuosien ollut kestosuosikkini, mutta nyt Kolumbia ajaa ohi mennen tullen. VAMOS COLOMBIA!
Harmaa ilma ja siivous ei huvittanut sitten lainkaan. Eilen illalla maalaamani puusohva ei sekään ollut vielä lähimainkaan kuiva. Perinteiset öljymaalit ottavat kuivumiseen oman aikansa.

 



Niinpä pakkasin repun karttoineen, kumisaappaat jalkaan, koirat tarhasta ja lähdin patikoimaan kohti Uusimyllyn laavua Ilvesreittiä pitkin. Matkaa tulisi n. 30km pitkin metsäpolkuja ja teitä. Niin siinä kuitenkin kävi, että päästiin reiluun puoleen matkaan. Kahlatessani kainaloita myöten saniaisissa ja kumppareiden upotessa alapuolella lilluvaan veteen hävisi polku lopulta kokonaan. Hetken koetin etsiä josko jostain löytyisi mitään merkkiä minne tie vie, mutta vastassa oli vain umpipusikkoa tai metsikköä. Niinpä täyskäännös ja ympäri. Corvette sai totaalisen pentuhepulin, johon Surku tietysti lähti samantien mukaan. Siinä ne painoi peräkkäin edestakaisin saniaspöheikköä. Liekö ollut koskaan sellaisessa paikassa ennen.

Tämä kuvaa hyvin lenkin tunnelmaa. Kaikki oli kosteaa ja huuruista puhelimen linssiä myöten

Välillä poikkesin polulta umpimetsään tai hakkuuaukiolle ja annoin koirien irrotella. Aikaa hurahti yli neljä tuntia. Kumisaappaat olivat märät sisältä ja ulkoa, samoin takki ja reppu. Tarhassa makoili retken jälkeen lokoisia kavereita.
Pakkohan sitä oli kuitenkin vielä iltasella tehdä pieni kierros pyörällä koko sakin kanssa. En ole jymähtänyt rutiineihin, mutta lenkkien lukumäärä on kolme, pituudesta viis...

Etenkin Surku hakee lähes koko ajan nenällän ilmavainuja. Lumi myöskin ja Corvetteakin kiinnostaa niin kovin. Olen NIIN kateellinen niille, joiden huskeilta puuttuu kiinnostus riistaan. Se helpottaisi ja tekisi elämästä niin paljon huolettomampaa. Näköärsykkeen lisäksi, kaikki hajut ja jäljet kiinnostaa myös.
Viikonloppuna kotikolmosen lenkillä rymisteli kolmen hirven joukko. Koirat sai niistä vainun jo ennen kuin kukaan tiesi mitä siellä oli. Perään olisivat menneet kaikki kolme, jos olisivat päässeet. Samoin ketun perään on kiinnostus kovin suurta. Ja varmaan kaiken mikä yleensäkään liikkuu...
No kanavan lukuisat hanhet saavat jo olla untuvikkoineen rauhassa. Surku niitäkin vielä välillä kyttäilee, muttei lähde, vaikka ihan vierestä mentäisiin irti.
Jäniksien suhteen on armottomalla opettelulla päästy siihen pisteeseen, että yksin ollessa eivät lähde, jos etäisyys on kohtuullinen (minun ei useinkaan tarvitse enää sanoa mitään, paitsi Corvetelle). Kohtuullisen etäisyyden ylitti ainakin se pupu, joka päättikin pomppia minua ja Lumia kohti ja ohittaa meidät metsäpolun toista reunaa. Melkein korvista olisi voinut napata kiinni.
Ärsyttävää kun Surkunkin nenä niin herkästi nousee etsimään vainua. Olisivat vain ihan leppoisasti välittämättä. Tuntuu välillä ihan toivottomalta ja tekisi mieli lyödä hanskat tiskiin ja lopettaa koko opettelu. Tai siirtyä johonkin rotuun tai yksilöön, jota ei kiinnosta metsänelukat pätkääkään. Tai sitten vaikka vuohiin...
Tätä kaikkea ei oikein tue se tosiasia, että olen ostanut taas uuden hihnan, pannan ja ruokakupin. Enkä vain sen vuoksi, että hihna oli kivan pinkin värinen ja pantakin pirteän punainen. Peräkärryäkin on jo alustavasti kyselty ja sille on säilytyspaikkakin tiedossa. Vielä se sopiva mönkijä on hakusessa...

Eikös tuo olisikin ihan sopivankokoinen nätti pikkulauma?

Tupatarkastus